Kisoihin pikkubudjetilla

Allekirjoittanut päätti tutkia käytännössä, kuinka edullisesti kisaaminen onnistuu ilman, että antaa kilpakumppaneille turhaa tasoitusta tai näyttää siltä, että on juuri nostanut pyörän suosta.

Lähtökohtana oli, että normaaliin harrastamiseen kuuluvat perushankinnat, kuten pyörä, varusteet, liikennevakuutus, lisenssi ja kuljetuskalusto on jo valmiiksi hankittu ja halusin selvittää kuinka paljon kalliimpaa on viettää päivä kisoissa treeniradan sijaan.

Kisaksi valikoitui Orimattilan SM-crossin lauantaipäivä ja siellä ajettu MXV35-luokka.

Ensimmäinen kuluerä oli ilmoittautuminen, joka maksoi 60 €. Itselläni on ollut velipojan kanssa yhteinen transponderi jo toistakymmentä vuotta, mutta vuokralaitteesta olisi syntynyt lisäksi 15 €:n kuluerä.

Seuraavaksi oli vuorossa pyörän kisakuntoon saattaminen, joka oli aikaa vievä mutta melko edullinen projekti. Pyörän kulutusosat olivat valmiiksi varsin hyvässä kunnossa, joten ainoa asia jonka hankin erityisesti kisaa varten, oli uusi takarengas. Halvimmillaan uusia takarenkaita saa jopa alle 40 €:lla, mutta päätin sijoittaa 91,24 € tuttuun Bridgestonen renkaaseen.

Se, että harrastusta on jo vuosikymmeniä takana (joista viimeiset 10 vuotta samalla pyörämerkillä) mahdollistaa sen, että tallin nurkista löytyy yllättävän paljon käyttökelpoista tavaraa.

Pyörässäni olikin mm. vähän ajetut kahvakumit vuodelta 2011, pohjapanssari ja hiilikuituosat vuodelta 2013 ja osa tarroista vuodelta 2008.

Kisoihin mennessä pyörä tulee puunata tietysti viimeisen päälle, joten sitä varten ostin lähikaupasta perinteistä keittiöön tarkoitettua saippuavillaa muutamalla eurolla ja hinkkasin pyörän metalli- ja valkoiset muoviosat hohtavan puhtaiksi.

Lisäksi vaihdoin vielä vaihteisto- ja moottoriöljyt, noin 20 €, ja laitoin puhtaan ilmanputsarin. Varustepuolelta ainoa hankinta oli paketti repäreitä, 18 €, mutta muuten selvisin varusteiden pesulla.

Lopuksi vielä kävin hakemassa eväät ja bensiiniä, joihin kului 40 €.

Yhteissummaksi muodostui siis 231,24 euroa, jonka olisi jo pelkästään edullisemmalla takarenkaalla puristamaan reilusti alle 200 euron.

Kun itse aloitin harrastuksen 90-luvun alussa, pakettiauto oli vain kaukainen unelma ja suurin osa saapui kisoihin peräkärryä vetäen. Nyt kuitenkin varikolle saapuessani rämisevä alumiinikärry herätti kummastelevia katseita ja siksi onkin helppo ymmärtää uusien harrastajien korkeaa kynnystä lähteä kisoihin ilman pakettiautoa tai komeaa koppikärryä.

Itselläni oli mahdollisuus hyödyntää tiimikuskimme Emil Weckmanin varikkotelttaa, mutta sään pysyessä poutaisena olisin hyvin pärjännyt myös taivasalla.

Suurelle osalle aikuisharrastajista tuttu tilanne, jossa kisoihin joutuu lähtemään yksin, aiheutti tietysti hieman hankaluuksia. Esimerkiksi perusasiat, kuten pyörän peseminen ja varikolla työntäminen olivat melko haastavia toimenpiteitä heti kisaerän jälkeen, kun tumput ja kieli roikkuivat lähes pinnojen välissä.

Väsymyksestä huolimatta tuloksena oli kohtuullinen yhteistulosten 12. sija, mutta selvää on, että se ei olisi juurikaan siitä muuttunut vaikka olisin kisaan sijoittanut satoja euroja enemmän.

Tarinan opetus lienee se, että pienellä vaivalla ja suunnittelulla voi kisaamisessa säästää isoja summia. Toisaalta mielestäni on hieman huolestuttavaa, että kuljettajien ja taustajoukkojen keskittyessä ulkoisiin asioihin kuten virityksiin, kuljetuskalustoon ym. jo harrastuksen alkuvaiheessa, unohdetaan se mikä tekee alunperinkin motocrossista niin hienon lajin. Eli kuljettaja ratkaisee, ei pyörä tai mikään muukaan ulkoinen asia.

Eipä muuta kuin mukavia ajokelejä ja sinkki kireälle!