Elämyksiä

Näin lennokkaita ajatuksia pyörii päässä räntäsateen ropistessa konttorin ikkunoihin. Tähän osasyynä on juuri ajetun Gotland Grand Nationalin jälkitunnelmat.

Me nimittäin kävimme taas rymistelemässä tutulla porukalla Gotlannin perinteikkään massakilpailun. Ainahan siellä on porukkaa ollut paljon, mutta tänä vuonna väkeä oli ehkä enemmän kuin koskaan. Kun useampi tuhat samanhenkistä kurapyöräilijää tuppautuu yhdelle varikolle ja rynnii eteenpäin pitkää mutta kuraista kilparataa, voi varmuudella sanoa touhussa olevan yhteisöllisyyttä ja massatapahtuman vetovoimaa.

Se on vahva elämys, kun sadat kuskit ampaisevat samalta viivalta liikkeelle kohti ekaa mutkaa. Katsot mihin vain, aina on heppua edessä ja takana. Massa velloo eteenpäin kuin hyökyaalto. Siksihän sinne varmaankin suurin osa kuskeista vuosittain matkaakin. Siinä on jotain omanlaistaan makeaa tunnelmaa, kun valtavalla joukolla punnerretaan rataa ympäri, kukin varmasti niin kovaa kuin pääsee.

Digitaaliset yhteisöpalvelu ja ryhmät tarjoavat meille mahdollisuuden olla virtuaalisessa kosketuksessa vielä paljon suurempien porukoiden kanssa, eihän kolmetuhatta ole nettiyhteisössä suurikaan määrä. Mutta elämystä SoMesta ei samaan tapaan saa kuin siitä, että on yksi niistä kolmestatuhannessa todellisesta ihmisestä, jotka kaikki ovat paikalla samasta syystä, lähtöviivalla samoilla tavoitteilla. Tässä suhteessa kurapyöräily on aivan ylivertainen yhteisöpalvelu.

Kaikkihan me sen tiedämme, että ajohommien aitoja elämyksiä nämä meidän lajimme tarjoaa suunnilleen jokaisella ajokerralla. Eikä siihen tarvita tuhansia jäseniä, muutama kaveri radalla riittää.

Tämä tuli todistetuksi hyvin mieleen jääneellä tavalla tuossa joitain viikkoja sitten. Olimme serkkupojan kanssa taas ajamassa, sitä tyypillistä höntsää mitä meillä vetskuissa treeniksi sanotaan. Varikolla viereen parkkeerasi yksi suomicrossin 80-luvun tähdistä, Mika Kouki. Hänkin oli intoutunut ajohommiin, kun edessä oli hyväntekeväisyyspohjalta järjestettävä tukikisa. Tokihan siitä sitten radalle ponnahdettiin vetskuletkana, lajipäällikkö Arto Jokinenkin kurvasi mukaan.

Tällaiselle kypsempään ikään ehtineelle harrastajalle oli huikean hieno elämys saada ajaa samassa letkassa, kiilaillen ja ohitellen omien junnuvuosien tähden kanssa. Näitä on vaikea selittää, mutta niin se vain oli, että tällainenkin tapaus jäi mieleen yhtenä monista upeista hetkistä, joita offroadlajit voivat tarjota.

Se oli elämys, joka tietysti jaettiin SoMessa, mutta postaus itsessään ei tuntunut miltään. Se mikä tuntui suurelta, oli saada ajaa yhden maamme tähtikuskin kanssa, harrastaa hienoa lajia tuntien itsensä tasavertaiseksi harrastajaksi. Tuo on minulle se suuri juttu näissä ajohommissa.

Mietittiin serkun kanssa matkalla Gotlantiin, että oikeastaan jokainen ajokerta aina on tarjonnut jonkun elämyksen. Siksi tämä offroadlajien todellinen yhteisö voittaa mielestämme virtuaaliset yhteisöpalvelut. Puhuttiin siinä puhelimista Facea selatessa, että ajetaan niin kauan kuin jalat kantavat, ihan vain siksi että saadaan elämyksiä ja tunnetaan elävämme.